Minä & Musti

Musti on minun musta koirani, minun masennukseni. Winston Churchill saattoi olla ensimmäinen, joka nimitti masennustaan mustaksi koiraksi. Oli miten oli, minusta WHO:n kuvaus masennuksesta mustana koirana on erinomainen. Jos haluat muutamassa minuutissa havainnollisen oppimäärän siitä, mitä masennus on ja miten masentunutta voi tukea, suosittelen katsomaan WHO:n oheiset animaatiot mustasta koirasta.

Kirjoitan masennuksesta useasta syystä. Kirjoitan, koska toivon sen auttavan minua itseäni. Olen huono kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta tiedostan, miten asioilla on tapana jäsentyä mielessäkin paremmin, kun niistä kirjoittaa. Kirjoitan, koska haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi masennukseni kanssa. Kirjoitan, koska toivon sen auttavan muita. Olen itse saanut lohtua vertaistarinoista. Self help -kirjallisuutta minun on vaikea lukea muutamaa sivua enempää, mutta esimerkiksi Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja Matt Haigin Syitä pysytellä hengissä (alkup. Reasons to Stay Alive) ovat olleet lohdullisia lukukokemuksia. Sen tajuaminen, että joku muukin tuntee näin, on helpottanut omaa oloani, ainakin vähän. Kirjoitan, koska toivon voivani tarjota todenmukaisen kuvan elämästä masennuksen kanssa sankarillisten selviytymistarinoiden rinnalle. Matt Haig kirjoittaa: "Me pidämme toipumistarinoista. Me rakastamme kertomusta, jossa noustaan ja langetaan ja noustaan taas. Juorulehdet to...

Olen sairastanut masennusta noin kymmenen vuotta. Kaksi ja puoli vuotta sitten uskalsin ensimmäistä kertaa kirjoittaa asiasta puolijulkisesti silloisen työnantajani intranetin avoimessa blogissa.  Vielä silloin, monen vuoden sairastamisen ja piilottelun jälkeen, pääasialliset tunteeni masennukseen liittyen olivat syyllisyys, häpeä ja pelko paljastumisesta. Enää en jaksa piilotella tai pelätä paljastumista. Oman kokemukseni sekä lukemani ja kuulemani perusteella uskon kuitenkin, että valtaosa masennukseen sairastuvista pelkää ainakin aluksi paljastumista ja leimautumista yli kaiken. Niinpä aloitan jakamalla tuon kaksi ja puoli vuotta vanhan kirjoitukseni. ”Miten menee?” työkaveri kysyy. ”Ihan hyvin”, vastaan silmiin katsomatta, koska olen varma, että hän huomaisi minun valehtelevan, jos vastaisin katseeseen. Enkä halua hänen huomaavan, en halua kenenkään tietävän. Haluan vain selvitä taas yhdestä päivästä ja tehdä sen, mikä on pakko. Enempään en pysty. En nyt, kun masennus ...