Kirjoitan masennuksesta useasta syystä. Kirjoitan, koska toivon sen auttavan minua itseäni. Olen huono kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta tiedostan, miten asioilla on tapana jäsentyä mielessäkin paremmin, kun niistä kirjoittaa. Kirjoitan, koska haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi masennukseni kanssa.
Kirjoitan, koska toivon sen auttavan muita. Olen itse saanut lohtua vertaistarinoista. Self help -kirjallisuutta minun on vaikea lukea muutamaa sivua enempää, mutta esimerkiksi Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja Matt Haigin Syitä pysytellä hengissä (alkup. Reasons to Stay Alive) ovat olleet lohdullisia lukukokemuksia. Sen tajuaminen, että joku muukin tuntee näin, on helpottanut omaa oloani, ainakin vähän.
Kirjoitan, koska toivon voivani tarjota todenmukaisen kuvan elämästä masennuksen kanssa sankarillisten selviytymistarinoiden rinnalle. Matt Haig kirjoittaa: "Me pidämme toipumistarinoista. Me rakastamme kertomusta, jossa noustaan ja langetaan ja noustaan taas. Juorulehdet toistavat näitä tarinoita loputtomasti." (Suom. Jaakko Heinimäki)
Olen itsekin ollut huomaavinani, että media rakastaa selviytymistarinoita. Tarinoita, joissa masennuksesta tai muista vastoinkäymisistä on ponnistettu ties minkälaisiin urotekoihin. Masennus on noissa tarinoissa heikko hetki, josta on päästy yli ja joka on lähes poikkeuksetta menneisyydessä. Kaikilla masennus ei kuitenkaan ole menneisyydessä. Monilla se tulee ja menee ja palaa aina vain uudestaan tai on ja pysyy.
Kun itse voin huonosti, koen, ettei minulla ole paikkaa. Silloin kaipaan, että kuulisin jonkun toisenkin heikon äänen, joka sanoo, että juuri nyt on paha olla. Että sen ei ole pakko olla menneisyydessä, ettei siitä välttämättä ponnisteta mihinkään urotekoihin, mutta että se on silti ihan ok. Että on ihan ok voida huonosti, mutta että parempiakin päiviä tulee. Kaipaan osoituksia siitä, että masentuneenakin minulla on paikka tässä yhteiskunnassa. Koska useimmiten tuntuu, ettei niin ole. Siksi kirjoitan niille, joilla on samanlainen olo. Täällä on yksi, joka rämpii, muttei ole luovuttanut.
Kirjoitan myös lisätäkseni niiden onnekkaiden tietoisuutta masennuksesta, jotka eivät ole koskaan siihen omakohtaisesti törmänneet. Kirjoitan ehkä myös hälventääkseni osaltani sitä leimaa, joka masentuneille annetaan ja osoittaakseni, että olemme ihan tavallisia ihmisiä. Ihan niin kuin sinä.
En lupaa kirjoittavani tiheään tai säännöllisesti, sillä pelkään tämänkin koituvan yhdeksi asiaksi, joka minun pitää suorittaa. Niitä minulla on jo ihan tarpeeksi. Kirjoitan, kun minusta tuntuu siltä.
Kirjoitan, koska toivon sen auttavan muita. Olen itse saanut lohtua vertaistarinoista. Self help -kirjallisuutta minun on vaikea lukea muutamaa sivua enempää, mutta esimerkiksi Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja Matt Haigin Syitä pysytellä hengissä (alkup. Reasons to Stay Alive) ovat olleet lohdullisia lukukokemuksia. Sen tajuaminen, että joku muukin tuntee näin, on helpottanut omaa oloani, ainakin vähän.
Kirjoitan, koska toivon voivani tarjota todenmukaisen kuvan elämästä masennuksen kanssa sankarillisten selviytymistarinoiden rinnalle. Matt Haig kirjoittaa: "Me pidämme toipumistarinoista. Me rakastamme kertomusta, jossa noustaan ja langetaan ja noustaan taas. Juorulehdet toistavat näitä tarinoita loputtomasti." (Suom. Jaakko Heinimäki)
Olen itsekin ollut huomaavinani, että media rakastaa selviytymistarinoita. Tarinoita, joissa masennuksesta tai muista vastoinkäymisistä on ponnistettu ties minkälaisiin urotekoihin. Masennus on noissa tarinoissa heikko hetki, josta on päästy yli ja joka on lähes poikkeuksetta menneisyydessä. Kaikilla masennus ei kuitenkaan ole menneisyydessä. Monilla se tulee ja menee ja palaa aina vain uudestaan tai on ja pysyy.
Kun itse voin huonosti, koen, ettei minulla ole paikkaa. Silloin kaipaan, että kuulisin jonkun toisenkin heikon äänen, joka sanoo, että juuri nyt on paha olla. Että sen ei ole pakko olla menneisyydessä, ettei siitä välttämättä ponnisteta mihinkään urotekoihin, mutta että se on silti ihan ok. Että on ihan ok voida huonosti, mutta että parempiakin päiviä tulee. Kaipaan osoituksia siitä, että masentuneenakin minulla on paikka tässä yhteiskunnassa. Koska useimmiten tuntuu, ettei niin ole. Siksi kirjoitan niille, joilla on samanlainen olo. Täällä on yksi, joka rämpii, muttei ole luovuttanut.
Kirjoitan myös lisätäkseni niiden onnekkaiden tietoisuutta masennuksesta, jotka eivät ole koskaan siihen omakohtaisesti törmänneet. Kirjoitan ehkä myös hälventääkseni osaltani sitä leimaa, joka masentuneille annetaan ja osoittaakseni, että olemme ihan tavallisia ihmisiä. Ihan niin kuin sinä.
En lupaa kirjoittavani tiheään tai säännöllisesti, sillä pelkään tämänkin koituvan yhdeksi asiaksi, joka minun pitää suorittaa. Niitä minulla on jo ihan tarpeeksi. Kirjoitan, kun minusta tuntuu siltä.
Kommentit
Lähetä kommentti