Olen sairastanut masennusta noin kymmenen vuotta. Kaksi ja puoli vuotta sitten uskalsin ensimmäistä kertaa kirjoittaa asiasta puolijulkisesti silloisen työnantajani intranetin avoimessa blogissa.
Vielä silloin, monen vuoden sairastamisen ja piilottelun jälkeen, pääasialliset tunteeni masennukseen liittyen olivat syyllisyys, häpeä ja pelko paljastumisesta. Enää en jaksa piilotella tai pelätä paljastumista. Oman kokemukseni sekä lukemani ja kuulemani perusteella uskon kuitenkin, että valtaosa masennukseen sairastuvista pelkää ainakin aluksi paljastumista ja leimautumista yli kaiken. Niinpä aloitan jakamalla tuon kaksi ja puoli vuotta vanhan kirjoitukseni.
”Miten menee?” työkaveri kysyy. ”Ihan hyvin”, vastaan silmiin katsomatta, koska olen varma, että hän huomaisi minun valehtelevan, jos vastaisin katseeseen. Enkä halua hänen huomaavan, en halua kenenkään tietävän. Haluan vain selvitä taas yhdestä päivästä ja tehdä sen, mikä on pakko. Enempään en pysty. En nyt, kun masennus on taas ajanut minut aallonpohjaan.
Valtaosa päivistä, viikoista ja kuukausista on ihan hyviä. Masennus kuitenkin iskee aina ajoittain, jokin sen laukaisee. Kävin terapiassa kaksi vuotta ja olen yrittänyt tunnistaa laukaisevia tekijöitä, jotta voisin ehkäistä niitä. Syön myös mielialalääkkeitä, jotta voisin paremmin. Silti masennun aika ajoin. Usein se liittyy esimerkiksi riittämättömyyden tai hylätyksi tulemisen tunteeseen millä tahansa elämän alalla aina ihmissuhteista työelämään, mutta vaikka tunnistan tämän, en ole vielä oppinut ehkäisemään masennusta.
Miksi kerron tämän sadoille puolituntemattomille kollegoille [ja nyt teoriassa koko maailmalle, no ainakin suomenkieliselle maailmalle], vaikka olen aina tähän asti halunnut pitää asian visusti salassa? Koska minua ottaa päähän kasvoton keskustelu yhdestä aikamme suurimmasta sairaudesta. Me tiedämme, että masennus on tuki- ja liikuntaelinten sairauksien ohella suurin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy Suomessa. Me kirjoitamme tästä blogeja ja tarjoamme palveluita työkyvyttömyyden ehkäisemiseksi. [Olin töissä eläkeyhtiössä.] Harvoin kuitenkin kohtaamme ihmisen, joka uskaltaisi puhua mielenterveysongelmista omalla äänellään. Ja se on ihan ymmärrettävää.
Masennukseni aiheuttaa minussa suurta häpeää ja olen halunnut salata sen, koska uskon, että sen myöntäminen on edelleen tehokas tapa sulkea ovia ympäriltään. Fakta on kuitenkin, että joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Pelkästään tämän työpaikan työntekijöistä siis yli sata sairastaa, on sairastanut tai tulee sairastamaan masennusta. Rohkaisen sinua sanomaan sen ääneen.
Vielä silloin, monen vuoden sairastamisen ja piilottelun jälkeen, pääasialliset tunteeni masennukseen liittyen olivat syyllisyys, häpeä ja pelko paljastumisesta. Enää en jaksa piilotella tai pelätä paljastumista. Oman kokemukseni sekä lukemani ja kuulemani perusteella uskon kuitenkin, että valtaosa masennukseen sairastuvista pelkää ainakin aluksi paljastumista ja leimautumista yli kaiken. Niinpä aloitan jakamalla tuon kaksi ja puoli vuotta vanhan kirjoitukseni.
”Miten menee?” työkaveri kysyy. ”Ihan hyvin”, vastaan silmiin katsomatta, koska olen varma, että hän huomaisi minun valehtelevan, jos vastaisin katseeseen. Enkä halua hänen huomaavan, en halua kenenkään tietävän. Haluan vain selvitä taas yhdestä päivästä ja tehdä sen, mikä on pakko. Enempään en pysty. En nyt, kun masennus on taas ajanut minut aallonpohjaan.
Valtaosa päivistä, viikoista ja kuukausista on ihan hyviä. Masennus kuitenkin iskee aina ajoittain, jokin sen laukaisee. Kävin terapiassa kaksi vuotta ja olen yrittänyt tunnistaa laukaisevia tekijöitä, jotta voisin ehkäistä niitä. Syön myös mielialalääkkeitä, jotta voisin paremmin. Silti masennun aika ajoin. Usein se liittyy esimerkiksi riittämättömyyden tai hylätyksi tulemisen tunteeseen millä tahansa elämän alalla aina ihmissuhteista työelämään, mutta vaikka tunnistan tämän, en ole vielä oppinut ehkäisemään masennusta.
Miksi kerron tämän sadoille puolituntemattomille kollegoille [ja nyt teoriassa koko maailmalle, no ainakin suomenkieliselle maailmalle], vaikka olen aina tähän asti halunnut pitää asian visusti salassa? Koska minua ottaa päähän kasvoton keskustelu yhdestä aikamme suurimmasta sairaudesta. Me tiedämme, että masennus on tuki- ja liikuntaelinten sairauksien ohella suurin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy Suomessa. Me kirjoitamme tästä blogeja ja tarjoamme palveluita työkyvyttömyyden ehkäisemiseksi. [Olin töissä eläkeyhtiössä.] Harvoin kuitenkin kohtaamme ihmisen, joka uskaltaisi puhua mielenterveysongelmista omalla äänellään. Ja se on ihan ymmärrettävää.
Masennukseni aiheuttaa minussa suurta häpeää ja olen halunnut salata sen, koska uskon, että sen myöntäminen on edelleen tehokas tapa sulkea ovia ympäriltään. Fakta on kuitenkin, että joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Pelkästään tämän työpaikan työntekijöistä siis yli sata sairastaa, on sairastanut tai tulee sairastamaan masennusta. Rohkaisen sinua sanomaan sen ääneen.
Kommentit
Lähetä kommentti