Haikeat heipat

Itken ja kuulen samalla, kuinka naapurin lapsi itkee. Olo on vähän vähemmän yksinäinen, kun kuulee elämän ääniä seinän takaa. Itken, koska sain taas yhden vastauksen omaan lähtöilmoitukseeni työkaverilta, entiseltä työkaverilta, yhdeltä niistä, joita jään kaipaamaan. Vastaukseen hän laittoi mm. kuvan parista kirotusvirheestä, ja sekös pilkunviilaajaa liikuttaa.

Hyviä muistoja töistä: entiseltä esimieheltä saamani työkalut

En lukenut työsähköpostiani kertaakaan vajaan kahden kuukauden sairauslomani aikana ennen kuin keskiviikkona kävin tyhjentämässä työpöytäni ja lähettämässä työkavereilleni lähdöstäni kertovan viestin. Sen jälkeen olen vilkuillut sähköpostia, sillä en halua jäädä paitsi yhdestäkään vastauksesta.

Samalla näen kuitenkin muita viestejä, joiden olettaisin ahdistavan minua, mutta jotka itse asiassa saavat minut ajattelemaan, että minusta olisi mukava tarttua tuohon asiaan tai minulla olisi sanottavaa tuohon asiaan. Ja sekös minua itkettää työkavereiden viestien lisäksi. Teinkö väärän valinnan?

Todennäköisesti se on haikeus, joka puskee pintaan ja todennäköisesti työsähköposti ahdistaisi minua entiseen tapaansa, jos minun täytyisi tarttua siihen. Nyt viesti sähkökatkon syystä saa minut kuitenkin suremaan sitä kaikkea, minkä menetän. (Minkä menetän vai jonka menetän? Miksi kielikorva sanoo minkä, vaikka jonka tuntuu kieliopillisesti oikealta?)

N:nen vajaaseen kahteen vuoteen samalla työnantajalla mahtuneen, masennuksesta johtuvan sairausloman aikana päätin irtisanoutua. Kursori lyö paikallaan pitkän aikaa, kun yritän miettiä, miten sanoisin, miksi. Kai ennen kaikkea kahdesta syystä: en jaksa enää niitä hulluja pudotuksia, sitä sairasta tuskaa, toivottomuutta, kaiken alleen jyräävää ahdistusta, kiukkua ja vihaa, turtumusta, loputonta pahaa oloa. Töihin liittyvä pelko omasta riittämättömyydestä, epäonnistumisesta ja muusta vastaavasta laukaisi liian monta sellaista pudotusta. Riittää jo. 

Toiseksi koen, ettei masennukseni mahtunut työpaikalle. Sen olisi pitänyt hoitua pois päivänjärjestyksestä häiritsemästä tuottavuuttani. Teen aika paljon töitä, jotta saisin hoidettua sen pois päivänjärjestyksestä, mutta täällä se edelleen on ja juhlii kymmenettä vuottaan.

Luovutinko? Sitä kysyn itseltäni. Moni sanoo, että olen rohkea, kun uskallan tehdä vaikeita ratkaisuja. Olen rohkea. Mutta samalla mietin, olenko myös suuri pelkuri.

Työkaverit, heitä jää ikävä.